Vierailin äskettäin Taalintehtaalla Ruukinmuseossa, jossa on eräs esimerkki entisajan työmarkkinasta. Ruukki piti tuolloin perheet kapeassa leivässä, mutta siitä ja katosta pään päällä maksettiin kovalla työllä. Paikallisesti työmarkkinalla oli täystyöllisyys eikä eläkehuolia, mutta ei suinkaan auvoa. Ruukissa tulikuumien seosten parissa tekivät 12-tuntisia työpäiviä kaikki kynnelle kykenevät miehet aina koulupojista lähtien. Työolot olivat vaikeat: tulikuumaa rautamalmia valutettiin muotteihin ilman suojavarusteita. Hevosia säästettiin raaka-ainekuljetuksissa satamasta ruukkiin, ja sen sijaan työläiset kärräsivät raskaita kuormia. Onnettomuudet olivat yleisiä ja viimeistään työn rankkuus takasi sen, että nykyisen kaltaisessa eläkejärjestelmässä kantokyky olisi riittänyt mainiosti: juurikaan kukaan työmiehistä ei nimittäin eläkeikään asti elänyt.
Myös Yhdysvaltain työmarkkinalla havitellaan täystyöllisyyttä ja yli viisikymppisten osuus työvoimasta laskee, kylläkin täysin eri syistä kuin Taalintehtaalla aikoinaan. Atlantin takana työntekijällä on edelleen varaa valita, ja yhä useampi valitsee jonkin muun vaihtoehdon kuin työn. Vaikka työpaikkojen määrä kasvoi heinäkuussa selvästi odotukset ylittänyttä tahtia (528 000) ja toipui koronapandemiaa edeltäville tasoille, työhön osallistuminen on jäämässä vanhemmissa ikäluokissa pysyvästi noin 2 %-yksikköä alemmalle tasolle. Laskua on nähtävissä muissakin ikäryhmissä ja kokonaisuudessaan 7 miljoonaa työikäistä uupuu työvoimasta verrattuna vuoteen 2019. Yhdysvaltain työmarkkina ei siis täysin ole palannut takaisin ”normaaliin”, vaikka työttömyysaste (tippui 3,5 %:iin heinäkuussa) ja uusien työpaikkojen määrä siihen viittaakin.
Keskuspankille alhainen osallistumisaste on ollut pettymys
Osallistumisasteen laskuun on useita tekijöitä, osa rakenteellisia: aikaisempi eläköityminen, keikkatalouden kasvu, koronapandemian edelleen aiheuttamat häiriöt. Osallistumisasteen pysyvä lasku on huono asia työmarkkinalle, jossa jo nyt nähdään työntekijäpulaa. Se tarkoittaa samalla, että on pärjättävä olemassa olevalla työvoimalla, mikä tarkoittaa lisää kuormitusta työntekijöille. Talouden pitkän aikavälin kasvun kannalta työmarkkina on tärkeässä osassa, joten osallistumisasteen laskua ei voi olankohautuksella sivuuttaa. Federal Reserven pääjohtaja Jerome Powellkin totesi heinäkuun lehdistötilaisuudessa, että osallistumisasteen junnaaminen paikallaan on ollut pettymys. ”Haluamme kaikki palata työmarkkinaan, jossa --- osallistumisaste on korkea ja inflaatio matala. Haluamme palata siihen. Mutta ei sitä ei ole tapahtumassa eikä tapahdu ilman hintavakauden palauttamista”, Powell kertoi.
Korkohaaveisiin tarvittaisiin hintojen lasku
Mielestäni Powellin sanat ja perjantain luvut kiteyttävät sen, että toiveet keskuspankin nopeasta käänteestä kohti ohjauskoron laskuja ensi vuonna ovat ennenaikaisia. Työmarkkina pysyy kireänä: kysyntä on edelleen vahvaa, mutta tarjonta entistä rajatumpaa. Tämä on johtanut palkkojen kasvuun, joka jatkui yli viiden prosentin vauhdissa. Kuluttajahinnat nousivat kesäkuussa 9,1 % ja heinäkuun luvut julkaistaan keskiviikkona.
Karkealla laskutoimituksella on nähtävissä inflaatiopaineiden laajuus. Mikäli kuluttajahintojen nousu pysähtyisi tyystin heinäkuussa loppuvuodeksi, joulukuun inflaatio vuodentakaisesta olisi silti 5,3 % (ks. kuvio). Mikäli hinnat nousisivat H2:lla maltilliset 0,4 % kuukausittain, inflaatio olisi kuluvan vuoden lopulla edelleen 7,7 %. Näissä tapauksissa hintojen nousun pitäisi toden teolla hidastua, sillä tammi-kesäkuussa kuukausittainen hintojen muutos oli keskimäärin 0,9 %. Deflaatiota eli hintojen laskua siis tarvittaisiin, jotta ajatus korkosyklin huipun saavuttamisesta jo joulukuussa olisi vankalla pohjalla. Tähän myös markkinalla perjantaina reagoitiin laskeneiden osakeindeksien, nousseiden velkakirjakorkojen ja vahvistuneen dollarin muodossa. Samalla odotukset ensi kokouksen 0,75 %-yksikön koronnostolle nousivat 70 %:iin.