Too big to fail -pankit: Olisiko pankkien pitänyt antaa kaatua?
Kysymys
Hei, Marianne ja Verneri. Olisi kiinnostavaa kuulla, mikä on ekonomistin ja taloushistorioitsijan näkemys siitä, olisiko pankkien pitänyt finanssikriisissä aidon liberalismin tyyliin vastata toimiensa seurauksista eli siis antaa kaatua?
Vastaus
Hei,
Kiitos mielenkiintoisesta, joskin hyvin vaikeasta kysymyksestä!
Liberalismin voi ymmärtää monella tavalla mutta oletan, että tarkoitat mallia, jossa julkinen valta puuttuu mahdollisimman vähän talouteen eikä estä luovaa tuhoa, edes pankeissa, millään lailla. Aluksi vielä huomautan, että en ole rahoitusjärjestelmän historian spesialisti, mutta alla on muutamia ajatuksia mistä lukija voi lähteä liikkeelle.
Yksi tapa katsoa taloushistorian kautta ongelmaa on etsiä historiasta samankaltainen tapahtuma, missä on toimittu toisin. Yhdysvalloissa* 30-luvun lama on ilmeinen ja yleisesti käytetty vertailukohta mm. samankaltaisten kriisin syiden takia (kotitalouksien velkaantuneisuus, omaisuuskuplat, rakenteeltaan erilainen mutta yhtä lailla heiveröinen pankkijärjestelmä). Molemmissa kriiseissä pankit joutuivat tulilinjalle, mutta toisessa uhkaan ei reagoitu aluksi juuri lainkaan ja toisessa taas reagoitiin päättäväisesti käsillä olevaan kriisiin. Sen lisäksi Yhdysvaltain keskuspankin finanssikriisin aikainen johtaja Ben Bernanke on tutkijana perusteellisesti tutkinut 30-luvun laman syitä ja siksi uuden ”Great Depressionin” välttäminen nousi hänelle elämänsä näytönpaikaksi. Vaikka historia ei koskaan täysin toista itseään, minkä vuoksi tällaisiin vertailuihin pitää suhtautua kriittisesti, voi sitä käyttää osviittaa antavana: ”mitä jos” -pankkikriisiä kun ei oikein voi ”simuloida” oikeassa elämässä... Tottakai, 30-luvun lama (Suomessa tunnettu termillä ”Pula-aika”) oli luonteeltaan globaali ja pankkeja ryskysi kumoon muissakin maissa, mutta keskitytään tässä Yhdysvaltoihin.
Miten 30-luvun aluksi lievältä näyttävää taantumaa ja pankkikriisiä sitten alettiin hoitamaan? Lyhyesti ja karrikoiden ilmaistuna viranomaiset (Fed ja hallitus) katsoivat pitkään vierestä, kun pankkisysteemi ajoi päin seinää. Ensimmäinen resepti aluksi lievältä vaikuttavan taantuman hoitoon oli kulukuri ja velkojen lyhentäminen. Systeemille kriittistenkin pankkien annettiin kaatua. Asenne velkaisia ihmisiä, yrityksiä ja pankkeja kohtaan oli suorastaan vihamielinen †. Kuvaava presidentti Hooverin hallinnon asenteesta on esim. tämä silloisen talousministerin kommentti:
”Liquidate labor, liquidate stocks, liquidate the farmers, liquidate real estate. It will purge the rottenness out of the system."
Luottamus pankkeja kohtaan katosi lähes täysin, mikä kärjisti ongelmia talletuspakojen muodossa. Lainananto kuivui ja julkinen sektori, firmat sekä ihmiset alkoivat säästämään itseään ulos suosta, mikä tietysti kärjisti ongelmia entisestään (kysyntä romahti). Vasta vuonna 1932 implementoitiin eräänlainen ”QE” (quantitative easing, eli elvytysmuoto, jossa keskuspankki ostaa valtion velkakirjoja), mutta tosiasiassa kriisi alkoi helpottamaan vasta 1933, kun vastavalittu presidentti Roosevelt julisti ”bank holidayn” useaksi päiväksi, Yhdysvallat irrotettiin kahlitsevasta kultakannasta ja likviditeettiä alettiin roiskimaan systeemiin kuin paloletkusta vettä liekkeihin. Erityisesti systeemille kriittisiä pankkeja alettiin tukea ja luottamus alkoi hiljalleen palautua Rooseveltin radikaalin ja voimakkaan elvytysohjelman sekä uudistusten myötä.
Myös Yhdysvaltojen sisällä oli mielenkiintoisia eroja: keskuspankin alueelliset piirit reagoivat eri tavalla, ja esimerkiksi alueella missä kaikkia pankkeja (kaikki pankit ei kuuluneet Federal Reserve Systemsiin) tuettiin, lama oli lievempi, kuin alueella, missä paikallinen Fedin piirijohto suhtautui penseämmin ei-jäsenpankkien tukemiseen.
1930–1932 traumaattinen kokemus ”antaa kaatua” -politiikan kanssa värittää melko suuren kontrastin talouden nopeahkon elpymisen kanssa vuodesta 1933 alkaen, kun käärittiin hihat ja alettiin päättäväisesti korjaamaan tilannetta. BKT elpyi (katso kuvio alla), mutta hitaasta reagoimisesta johtuneet traumat jäivät vuosikymmeniksi kytemään ja kriisin heikko alkuhoito näkyi globaalisti mm. ääriliikkeiden nousuna 30-luvulla.
30-luvun lama USA:ssa on yksi esimerkki, mutta yleisesti ottaen pankkikriisit, joista löytyy paljon aineistoa globaalisti, ovat kalliita taloudelle ja pankit on kannattanut ”korjata” tavalla tai toisella mahdollisimman nopeasti, jotta systeemissä saadaan taas raha kiertämään. Kriisejä käsittelee pintapuolisesti mutta laajasti mm. teos This Time is Different.
Näiden tapausten perusteella vastaisin, että kannatti pelastaa ns. ”TBTF” eli too big to fail -pankit 2008 kriisissä. Systemaattisesti tärkeiden instituutioiden kaatumisesta ilman mitään pelastustoimia en keksi montaa (yhtäkään) rohkaisevaa esimerkkiä sen useamman tunnin aikana, kun kävin materiaalia läpi tähän vastaukseen. Pankkien hallitsematon kaatuminen osuu niin monen muun (lue=kaikkien) ”tavallisen kansalaisen” niskaan, kuin pelkkien pankkiirien, vaikka ”pankkien rankaisumentaliteetti” on elänyt pitkään vahvana kriisin jälkeen. Historiallisesti on kestänyt tovi, kunnes vanhat kriisit unohdetaan ja regulaatiota aletaan taas löysätä ja sitten rundi toistuu uudelleen…
Sen sijaan kriisinhoitotapoja on monia. Esim. Islannissa pidettiin systeemi kasassa, vaikka pankkien annettiinkin kaatua, joskin maan pieni koko ei tee siitä hyvää esimerkkiä isommille talouksille, joiden merkitys globaalille pankkijärjestelmälle on ratkaiseva. Siitä keskustellaan edelleen, pitäisikö itse senioripankkiirien olla enemmän henkilökohtaisessa vastuussa, kun sitä kuuluisaa lentää tuulettimeen vaiko ottaako pankki yhtiönä sen omalle kontolleen (sakkoja pankit ovat maksaneet yli 150 $ miljardia globaalisti kriisin jälkeen). Finanssikriisin jälkeen tuomioita vastuussa oleville henkilöille jaettiin Islannissa reippaalla kädellä, muualla ei kovin runsaasti eikä esim. USA:ssa yhdellekään toimitusjohtajalle.
Loppukaneettina sanoisin, että pankit kannatti pitää pystyssä (Bernanke arvioi, että isoista toimijoista lähes jokainen oli kaatumisvaarassa). Sen sijaan vielä on liian aikaista lopulliselle tuomiolle, kannattiko pankkien pelastaminen 2007–2008 juuri sillä tavalla, millä se tehtiin. ”Moral hazard” ongelma ei ole poistunut, ja kriisitoimien kuten pitkään kestäneiden nollakorkojen kaikkia seurauksia ei vielä tiedetä. Esimerkiksi sijoittajien siirtyminen yhä riskisimpiin omaisuusluokkiin niiden takia voi muodostua ongelmaksi vasta vuosien päästä.
*Iso-Britanniassa vuoden 1914 finanssikriisi on myös mielenkiintoinen vertailukohta. Jos intoa piisaa, suosittelen perehtymään Richard Robertsin teokseen Saving the City: The Great Financial Crisis of 1914.
†Suomen 90-luvun lamasta vastaavaa näkemystä on esittänyt mm. Jaakko Kiander.
-Verneri
Vernerillä olikin jo todella kattava historianurkkaus vastauksessaan, joten kommentoin aihetta lyhyesti taloustieteen näkökulmasta. Mielestäni USA:ssa finanssikriisin aikana tapahtuneille pankkien pelastusoperaatioille oli oikeutus, sillä TBTF-pankkien kaatuminen olisi todennäköisesti laukaissut täysimittaisen systeemikriisin (termiä on avattu Q&A-vastauksessa aikaisemmin) ja aiheuttanut vielä nähtyä suuremman katastrofin taloudelle. Sitä, mitkä ovat olleet tämän toiminnan lieveilmiöitä (esimerkiksi Vernerin mainitsema moraalikato-ongelma) ovat ansaitustikin olleet kritiikin kohteena. Esimerkiksi USA:ssa lokakuussa 2008 pankkien tukemiseksi säädetty TARP (Troubled Asset Relief Program) on saanut kritiikkiä osakseen mm. siitä, että pankeille annettua rahoitusta ei ole tarpeeksi valvottu ja jo ennestään suuret pankit ovat kasvaneet entistä suuremmiksi. Pankkien riskinottoa on kuvattu mm. uhkapeliksi, jossa veronmaksajien varoja on allokoitu suoraan Wall Streetin johdolle. Kuten TARP:n ”pääarkkitehteihin” kuulunut ja sittemmin systeemiä rajusti kritisoinut Neil Barfosky tekstissään kuvailee:
Mielestäni TBTF-pankkien pelastaminen oli 2008 lähestulkoon ainoa vaihtoehto, jotta rahoitusjärjestelmän romahdus olisi pystytty välttämään. Pankkien sääntely ja pelastusohjelmien perusteellinen suunnittelu on nykyään avainasemassa siinä, ettei samanlaiseen tilanteeseen jouduttaisi enää uudestaan.
-Marianne