1. Suomen ulkomaankaupan vaikeuksille on historiankirjoissa lueteltu useita syitä, kuten länsimarkkinoiden taantuma, vaihtosuhteen heikkeneminen, heikentynyt kilpailukyky ja vientisektorin riittämätön kapasiteetti. Yksi merkittävä tekijä on kuitenkin idänkaupan romahtaminen. Neuvostoviennin osuus Suomen viennin arvosta oli 1980-luvun lopulla n. 15 %, joten itä oli merkittävä markkina, mutta vienti ei ollut siitä kokonaan riippuvaista. Esimerkiksi tänä päivänä lähes yhtä suuri osuus Suomen viennistä suuntautuu Saksaan (osuus viennistä 13,2 % tammi-syyskuussa 2021) kuin aikoinaan Neuvostoliittoon.

Suurempi paino on osuuden sijaan viennin rakenteessa, jota Suomen Kuvalehden 2010 julkaistussa artikkelissa käytiin hyvin läpi. Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa oli vaihtokauppaa, eli Suomi vei itään teollisuustuotteita, ja Neuvostoliitto antoi maksuksi öljyä ja maakaasua. Neuvostoliitto maksoi suomalaisista hyödykkeistä hyvin, n. 10 % enemmän kuin läntiset ostajat, joten öljyä sai tuotua halvalla hinnalla. Vuonna 1991 idänkauppa muuttui dollaripohjaiseksi, ja öljyn tuonti idästä väheni dramaattisesti. Samalla moni kulutustavaravalmistaja joutui Neuvostoviennin romahdettua tyhjän päälle, kun neuvostomarkkinoille viedyt tuotteet eivät kelvanneet lännessä. (Lähde: Suomen Kuvalehti)

Lähteenä käytetty myös Juha Tarkan artikkelia.

terveisin,
Marianne

2. Esko Ahon yritys aikaansaada yhteiskuntasopimus keskellä 1990-luvun alun lamaa oli poikkeuksellinen, sillä siihen saakka Suomessa oli totuttu ratkaisemaan kilpailukykyongelmat devalvoineilla eli laskemalla markan ulkoista arvoa. Kilpailukyky ei ollut kuitenkaan ainoa Suomea tuohon aikaan vaivannut ongelma, mutta paremmalla kilpailukyvyllä Neuvostoliittoon vähentyneen viennin korvaaminen olisi ollut helpompaa, mikä olisi helpottanut lamasta ulospääsyä.

Neuvostoliiton murenemisen ja kansainvälisen talouden kasvuvauhdin hidastumisen vuoksi Suomi tuskin olisi kuitenkaan pystynyt välttymään talouskasvun pysähtymiseltä. Mutta ilman jälkikäteen virheelliseksi osoittautuneita päätöksiä, kuten rahoitusmarkkinoiden liian nopeaa vapauttamista ja vahvan markan politiikkaan liitettyä kireää rahapolitiikkaa, hyytyminen ei olisi ollut niin voimakas.

Rahamarkkinat vapautettiin melkein kaikissa teollisuusmaissa samanaikaisesti 1980-luvun aikana, mikä johti luotonannon ja -kysynnän nopeaan kasvuun. Pankit saivat selvästi aiempaa vapaammat kädet suomalaisten yritysten ja kotitalouksien luototukseen ja ulkomaisia luottoja välitettiin innolla. Niihin liittynyttä valuuttariskiä ei pidetty merkittävänä, koska hallitus ja Suomen Pankki vakuuttivat sinnikkäästi, ettei devalvaatioita enää tehtäisi.

Valuuttamarkkinoilla markan kurssin kestävyys kuitenkin kyseenalaistettiin, mikä pakotti Suomen Pankin puolustamaan markkaa. Velallisille tämä oli shokki, sillä koronnostoihin ei ollut varauduttu. Taloustilanne oli heikentynyt ja heikentyi lisää. Kireä rahapolitiikka vähensi investointeja ja kulutusta sekä hapatti asuntomarkkinat. Rahapolitiikan löysääminen ei tullut silti kuuloonkaan. Vahvan markan politiikka istui syvässä.

Koska ulkoinen devalvaatio oli markan arvon lasku oli poissa laskuista, ratkaisua haettiin sisäisestä devalvaatiosta. Kiivaan väännön päätteeksi hallitus sai solmittua yhdessä palkansaajien ja työnantajien kanssa yhteiskuntasopimuksen, joka olisi alentanut työvoimakustannuksia alentamalla työntekijöiden palkkoja. Sopimus kuitenkin kaatui Metalliliiton ja Paperiliiton vastustukseen. Pääministeri Esko Aho yritti neuvotella liittojen kanssa kompromissista, mutta se happani käsiin.

Yhteiskuntasopimuksen kaatumisesta ei kestänyt kauaa, kun valuuttapako pakotti Suomen Pankin devalvoimaan markan marraskuussa 1991 ja uudelleen vuotta myöhemmin, jolloin markka päästettiin kellumaan. Markan kurssin romahdus oli katastrofi valuuttalainaa ottaneille yrityksille ja kotitalouksille ja aiheutti syvää katkeruutta, sillä hallitus ja pankkisektori olivat vakuuttaneet viimeiseen asti, ettei devalvaatiota tehdä. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen löi A-studiossa toimittajan ehdotuksesta jopa tuhannen markan vedon siitä, ettei markkaa devalvoida. Hetkeä myöhemmin markka oli devalvoitu. Viinanen ei voinut myöntää tulevaa ennen kuin päätös oli virallisesti tehty.

Esko Ahon hallituksen talouspolitiikkaa kritisoitiin voimakkaasti laman aikana ja sitä käytetään edelleen esimerkkinä huonosta talouspolitiikasta. Leikkaukset, veronkorotukset ja lama sopivat huonosti yhteen.

Kevan toimitusjohtajana nykyisin toimiva ekonomisti Jaakko Kiander on tutkinut 1990-luvun talouskriisiä ja luennoinut aiheesta esimerkiksi Helsingin yliopiston talouskriiseihin keskittyneellä kurssilla. Niin ikään Kiander koordinoi aikoinaan lamaan keskittynyttä tutkimusohjelmaa. Hän on käsitellyt lama-ajan politiikkaa esimerkiksi Kansantaloudellinen aikakauskirjassa vuonna 2002 julkaistussa artikkelissa Kenen vika kun politiikka epäonnistuu?

Ekonomistille tyypillisesti yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei saada. Yritän kuitenkin tiivistää Kianderin pohdinnat: Vahvan markan politiikka oli virhe. Korkeat reaalikorot supistivat kysyntää ja työllisyyttä sekä aiheuttivat pankeille ja velallisilla suuria ongelmia, jotka kärjistyivät pankkikriisiksi. Korkotason kiristämisen vaikutuksia velkaiseen yksityiseen sektoriin ei ymmärretty riittävästi. Markan arvon puolustuksella ei onnistuttu myöskään estämään devalvaatiosta velallisille  aiheutuvia valuuttakurssitappioita. Kurssitappiot aiheuttivat konkursseja ja luottotappioita. 

Lamanaikaisen finanssipolitiikan arvioimisen kannalta keskeistä olisi tietää, millainen liikkumavara hallituksella loppupelissä oli. Suomi velkaantui lama-aikana voimakkaasti, koska valtion menot ja tulot eivät olleet lähellekään tasapainossa eikä siihen toki ollut edes syytä pyrkiä. Velkaantumisen taustalla olivat nopeasti kasvaneet työttömyys- ja sosiaalimenot ja vähentyneet verotulot. Esko Ahon mukaan valtiovarainministeri Viinanen kulki hattu kourassa maailmalla kerjäämässä lainarahaa valtion menoihin. Elvytettiin kaikella sillä rahalla, mikä velaksi edes saatiin, Aho kommentoi Ilta-Sanomille tammikuussa 2021.

Samaan aikaan hallitus kiristi omilla päätöksillään finanssipolitiikkaa arviolta 8-10 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Ansiotuloverotuksen kiristäminen, eläkkeisiin ja työttömyysturvaan toteutetut leikkaukset ynnä muut kolhivat lisää heikkoa kysyntää. Poliittiset päättäjät ja asiantuntijat arvioivat kuitenkin, että Suomen taloutta oli kohdannut niin sanottu rakenteellinen kriisi. Talouskasvu ei palaisi enää entiselle trendilleen, ja uuteen normaaliin oli pakko sopeutua. Arviot osoittautuivat vääriksi, koska vienti kääntyi ja alkoi kasvaa nopeasti markan devalvoitumisesta. Nokialla oli tässä keskeinen rooli. Viennin perusteella ei olisi voinut uskoa, että Suomi oli lamassa, mutta heikko kotimainen kysyntä jarrutti talouskasvua tavalla, jonka vuoksi lamaa edeltänyt bruttokansantuotteen taso saavutettiin vasta vuonna 1996. Jälkikäteen arvioituna leikkauksien ja säästötoimien mittaluokka näyttää ylimitoitetulta, mutta helppoa se on toki näin 30 vuotta myöhemmin silmämääräisesti todeta kuin tehdä päätöksiä sen aikaisten tietojen ja paineiden ristitulessa.

Mitä Ahon hallitusta edeltäneen Harri Holkerin jättämään perintöön tulee, Kiander toteaa: Monet tekijät vaikuttavat talouden kehityksen viipeellä. Niinpä myös lamanaikainen hallitus voi syyttää edeltäjäänsä huonoista lähtökohdista, ennen kaikkea siitä ettei se kyennyt tehokkaasti hillitsemään 1980-luvun lopun talouden ylikuumenemista. Lisäksi hallitukset ylipäätään voivat syyttää Suomen Pankkia väärin toteutetusta rahamarkkinoiden vapauttamisesta 1980-luvulla ja liian dogmaattisesta rahapolitiikasta 1990-luvun alkuvuosina sekä tarpeettomasta korkojen laskun jarruttelusta laman jälkeen. Syytöksissä on varmaan perääkin, mutta on syytä muistaa valuuttakurssipoliittisten linjaratkaisujen olleen tuohon aikaan viime kädessä hallituksen päätettävissä. 

t. Antti J.