Kuuluisa korkosääntö sojottaa yhä vahvemmin korkojen laskun suuntaan

Korko-odotuksissa EKP:n ensimmäistä laskua hinnoitellaan kesäkuulle, mutta Federal Reserven osalta todennäköisyydet ovat siirtyneet syyskuulle. Kuuluisa Taylorin korkosääntö on omissa lukemissaan korkotasoissa, mutta myös siinä on tapahtunut pysyvämpi käänne kohti laskevia keskuspankkikorkoja. Säännön mukaan korkohuiput olisi nähty euroalueella kesällä 2023 ja Yhdysvalloissa jo vuonna 2022, eli sen mukaan keskuspankit olisivat myöhässä rahapolitiikan keventämisessä. Tämä on todellisuutta etenkin Suomessa, jossa YKHI-inflaatio hidastui kesäkuussa 0,6 %:iin. Velattomat kotitaloudet elävät täällä jo lähes deflaatiotaloudessa EKP:n ohjauskoron ollessa edelleen yli 4 %:n. Lukemat osoittavat talouserojen kasvusta jäsenmaiden välillä ja siitä, että kaikille optimaalista rahapolitiikkaa on mahdoton tehdä.

Toisaalta jos Yhdysvalloissa ensimmäinen koronlasku saadaan vasta syksyllä, on mahdollista, että Taylorin säännön mukainen korkotaso saavuttaa pitkästä aikaa Fedin todellisen ohjauskoron tason. Nykyisellään eroa nimittäin on enää 1 %-yksikön verran.

Lähde: Bloomberg

Eurolueella Taylorin säännön mukainen korkoestimaatti on nyt 7,6 prosentin paikkeilla. Yhdysvalloissa estimaatti on nykyodotuksiin nähden hieman yllättäenkin alempana, 6,4 %:ssa. Kuten kuviosta näkyy, edelleen ohjauskorko olisi koronapandemian tasoja selvästi korkeammalla, mutta suunta on tässäkin laskeva. Tässä mielessä kuuluisa korkosääntö myötäilee markkinaodotuksia.

Mikä Taylorin sääntö on?

 Taylorin sääntö on laajalti akateemisessa keskustelussa tunnettu rahapolitiikkasääntö. Se yksinkertaisesti kuvaa, mikä olisi optimaalinen ohjauskorko kussakin taloustilanteessa, kun muuttujina ovat inflaatio ja taloudellinen aktiviteetti. Sääntöön perustuvan rahapolitiikan tiedetään olevan positiivinen asia, sillä se tuo keskuspankkien päätöksentekoon johdonmukaisuutta ja tehokkuutta. Taylorin sääntöön ”kirjoitetaan sisään” keskuspankkien politiikkatavoitteet (EKP:lla hintavakaus, Federal Reservellä hintavakaus- ja työllisyystavoite), ja sen perusteella lasketaan kussakin talousympäristössä vallitseva optimaalinen korkotaso.

John Taylorin vuonna 1993 kehittämä sääntö on helpon lähestymistapansa vuoksi laajalti tunnettu. Yksinkertaisuus on myös säännön suurin kompastuskivi, sillä keskuspankkien rahapolitiikassa on otettava huomioon muitakin tekijöitä kuin mitä rahapolitiikkasäännössä on sisällä. Esimerkiksi nykytilanteen lisäksi katseita kiinnitetään myös tulevaisuuteen (ennusteiden merkitys) sekä mm. rahoitusvakauteen, ja Taylorinkin sääntöä on muokattu ennusteisiin pohjautuvaksi. Sääntöihin perustuvan rahapolitiikan lisäksi voi päätöksenteossa olla ja onkin siis harkintaan perustuvia elementtejä. Lisäksi keskuspankkien reaktiofunktiot, eli se mikä paino esimerkiksi hintavakaudelle rahapolitiikkaa tehdessä annetaan, voivat muuttua yli ajan. Esimerkiksi koronakriisi lisäsi tarveharkintaisen rahapolitiikan ja nopeiden toimien tarvetta. Sääntö ei myöskään huomioi rahapolitiikan viiveitä ja tehokkuutta, eli toisin sanoen sitä, millä voimalla jo tehdyt toimet välittyvät talouteen.

Onko Taylorin säännössä mitään tolkkua?

Edellä mainituista tekijöistä ja yksinkertaisuudestaan johtuen Taylorin sääntö ei kerro koko totuutta optimaalisesta rahapolitiikasta. Se on kuitenkin jo kolme vuosikymmentä ollut tärkeä osa rahapolitiikkatutkimusta ja monien keskuspankkien työkalupakkia. Keskuspankit saivat kritiikkiä osakseen siitä, että korkeaan inflaatioon reagoitiin täysin jälkijunassa, ja näille ajatuksille Taylorin sääntö antaa tukea, kuten myös ajatuksille siitä, että nollakorkoympäristö ei aina ole se optimaalisuuden kannalta paras vaihtoehto.