Taloushistoriassa valtion ovat venyttäneet lainanottokykynsä äärimmilleen yleensä suurten sotien tai globaalien katastrofien seurauksena. Nyt olemme jälleen tilanteessa, jossa velkatasot nousevat. Tällä kertaa syynä ei ole kuitenkaan yksittäinen suursota, vaan rakenteellisten alijäämien, korkeiden korkojen ja geopoliittisten shokkien yhdistelmä.

IMF:n ennusteet valtionvelan kehitykselle eri maissa

Julkinen yli/alijäämä, % BKT:sta. Ennusteet: IMF.

Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) huhtikuussa julkaistu Fiscal Monitor -raportti maalaa karun kuvan velkanäkymästä: globaali julkinen velka lähestyy vääjäämättä 100 prosentin tasoa suhteessa maailman bruttokansantuotteeseen. Kun samaan aikaan velkakirjakorot nousevat, valtioiden velkakestävyydestä on jälleen tullut teema markkinoilla. 

Tuoreimpien ennusteiden mukaan globaali velkasuhde saavuttaa 100 prosentin rajan jo vuonna 2029. Kehitys on ollut ennakoitua nopeampaa: vielä vuonna 2025 velka oli lähes 94 prosenttia, ja se kasvaa nyt IMF:n mukaan noin kahden prosenttiyksikön vuosivauhtia. Tilanne on huonontunut merkittävästi jopa vuoden 2025 ennusteisiin verrattuna, mikä kertoo finanssipoliittisen kurinalaisuuden murenemisesta.

"Talouspoliittinen turvamarginaali" on syöty loppuun

Raportin yksi hälyttävimmistä havainnoista liittyy globaaliin talouspoliittiseen vajeeseen (global fiscal gap). Tämä mittari kertoo eron todellisen primäärialijäämän ja sen tason välillä, jolla velkasuhde vakaantuisi. Vielä vuosina 2014–2019 maailmantaloudella oli keskimäärin 1,2 prosentin "turvamarginaali" suhteessa BKT:hen. Nyt tämä puskuri on lähes kadonnut: vuosille 2024–2029 ennustettu vaje on painunut 0,1 prosenttiin.

Velkadynamiikkaan vaikuttaa tällä hetkellä voimakkaasti lumipalloefekti. Perinteisesti velassa ei ole nähty suurta ongelmaa, jos sen korko (r) on pienempi kuin talouden nimellinen kasvuaste (g). Vaikka inflaatio auttoi valtioita vuonna 2025 nakertamalla velan reaaliarvoa, tämä helpotus on nyt jossain määrin väistymässä. Tilalle on tullut korkomenojen kasvu, joka on nostanut julkisen talouden rasitusta 2 prosentista lähes 3 prosenttiin globaalista BKT:sta vain neljässä vuodessa.

Vajetta ajavat erityisesti kolme rakenteellista tekijää:

1. Pysyvät menopaineet: Väestön ikääntyminen ja Euroopan kiristynyt turvallisuustilanne ovat lisänneet sosiaali- ja puolustusmenoja tavalla, jota on vaikea perua.
2. Heikentynyt verokertymä: Protektionismin kasvu ja talouskasvun hidastuminen nakertavat veropohjaa.
3. Korkomenojen räjähdys: Vanhaa, halpaa velkaa rahoitetaan nyt uudelleen markkinaehtoisesti korkeilla koroilla. Riskejä lisää entisestään valtioiden lyhentynyt velkojen maturiteetti; erityisesti Yhdysvallat luottaa yhä enemmän lyhytaikaisiin Treasury-velkakirjoihin, mikä tekee julkisesta taloudesta erittäin herkän korkomuutoksille.

Lisäksi sijoittajien asenne on muuttunut vähemmän anteeksiantavaksi: instituutioiden sijaan markkinalla häärivät nyt yksityiset. Keskuspankit ovat alkaneet supistaa taseitaan ja vetäytyneet velkakirjamarkkinalta, ja valtionlainoja ostavat nyt yksityiset sijoittajat ja hedge-rahastot. Tämä lisää volatiliteettia, sillä reagointi talouspolitiikan muutoksiinkin on nopeutunut.

IMF:n raportti on muistutus siitä, että maailmantalous on kuluttanut loppuun niitä puskureita, joilla se selvisi aiemmista kriiseistä. Maailmantalouden velkakestävyyden kannalta paljon on kahden suuren, Yhdysvaltojen ja Kiinan, käsissä.

Yhdysvaltojen kaltaisilla mailla matematiikka on vääjäämätöntä: velkauran vakauttaminen vaatii toimia sekä tulo- että menopuolella. Kiinassa painopisteen on sen sijaan siirryttävä kulutuksen tukemiseen kestävällä tavalla. Valtiovarainministeriön alivaltiosihteeri Leena Mörttinen tiivisti suurten ongelmat osuvasti taannoin Finanssiflikat-podcastissa: Euroopan pitäisi nyt investoida, Yhdysvaltojen säästää ja Kiinan kuluttaa. Tämä tasapaino on toistaiseksi vielä kaukana.