Eurooppa haluaa nyt lisätä puolustustaan, mutta kuka siitä lopulta päättää?
Euroopan maat haluavat nostaa puolustusmenonsa 3 %:iin BKT:sta ja tarvittaessa ylikin. Tämä tarkoittaa useiden satojen miljardien eurojen lisärahaa. Useiden jäsenmaiden heikko kasvunäkymä ja velkataakka huomioiden lisärahoituksen löytäminen on lyhyen aikavälin haaste. Kuten muissakin valtiovetoisissa investoinneissa, pidemmällä aikavälillä fiksun ja johdonmukaisen strategian puuttuminen voi puolestaan koitua kohtaloksi. Eurooppaan tarvitaan poliittista johtajuutta, mutta uusien panostuksien lisäksi myös puolustuspoliittista johtajuutta: jotakuta, joka voi koordinoida rajat ylittäviä sotilaallisia hankkeita ja pitää hallitukset oikealla tiellä. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty.
Luin äskettäin Reutersin kolumnin, jossa tuotiin osuvasti esiin Euroopan puolustusteollisuuden ongelmia, päällimmäisimpänä alisuoriutuminen. Tekstissä tuotiin esiin, kuinka alueen puolustusteollisuus on pirstoutunut kansallisiin linjoihin ja on pienimuotoista suhteessa Yhdysvaltoihin. EU-maat käyttävät vain 4,5 % yhteisistä sotilasbudjeteistaan tutkimukseen ja kehitykseen – prosentuaalisesti tämä on kolmanneksen vähemmän kuin Yhdysvallat. Lisäksi olemme riippuvaisia tuonnista, jonka osuus on 75 % eurooppalaisista sotilashankinnoista.
Nyt vajeeseen on Venäjän uhan alla herätty, ja puolustusmenoihin ollaan syytämässä miljardikaupalla varoja. Kuitenkin edelleen Euroopasta puuttuu johtaja, joka voisi yhdistää hajanaiset maiden omat puolustussuunnitelmat ja varmistaa, että Britannia, Ranska, Saksa ja muut suurvallat kohdentavat resurssinsa tehokkaasti ja välttävät turhat päällekkäisyydet.
Mistä johtajuutta sitten lähdettäisiin hakemaan? Ei ainakaan EU:n sisältä, sillä se jättäisi Ison-Britannian ja Norjan automaattisesti keskustelujen ulkopuolelle. Lisäksi EU:n sisälläkin on ristiriitoja: osa EU-maista on haluttomia lisäämään puolustusmenojaan joko siksi, että niitä johtavat Venäjään päin kallellaan olevat henkilöt (Unkarin pääministeri Viktor Orbán), tai siksi, että ne haluavat olla puolueettomia (Itävalta ja Irlanti). Reutersin kolumnissa ehdotetaankin, että parempi vaihtoehto olisi uusi, virallinen organisaatio, eräänlainen pienempi Eurooppa-keskeinen Nato: koalitio, johon kuuluisivat Venäjän uhasta samaa mieltä olevat EU-maat sekä Britannia ja Norja.
Uuden puolustuskoalition puolesta puhuu sekin, että maakohtaisella tasolla puheet ovat muuttuneet teoiksi kovin jähmeästi. Annetuista lupauksista huolimatta esimerkiksi Ukrainalta puuttuu edelleen tärkeää materiaalia puolustukseensa. Sotilasmenot eivät ole vielä lisääntyneet, ja puolustusalan yritykset odottavat edelleen todellisia tilauksia ennen uuden tuotantokapasiteetin rakentamista. EU:lla olisi nyt lisäksi tuhannen taalan paikka auttaa Ukrainaa sodan keskellä tekemällä puolustusteollisuuden tilauksia maahan. The Economistin taannoisessa pääkirjoituksessa mainittiin, että Ukrainalla on omaa kapasiteettia tuottaa 35 miljardin euron arvosta sotateollisuuden tuotteita tänä vuonna ja lisäinvestointejakin tehtäisiin, kunhan tilauksia vain tulisi myös maan ulkopuolelta. Toinen vaihtoehto olisi yhteisyritysten perustaminen Ukrainan kanssa puolustusteollisuuden kehittämiseksi.
Yhteisen linjan puute kuitenkin vaivaa: Reutersin kolumnissa mainittiin esimerkkeinä kysymykset siitä, onko asevelvollisilla armeijoilla rooli Euroopan puolustuksessa ja minkä tyyppisiä laitteita olisi asetettava etusijalle: lennokkeja vai hävittäjälentokoneita, ydinaseita vai tavanomaisia joukkoja, sukellusveneitä vai taistelupanssarivaunuja? Lisäksi Euroopan puolustusteollisuuden jatkuva konsolidointi edellyttää sysäystä ylhäältä.
Euroopan puolustusteollisuudella on kovat piipussa, mutta jos johtajuus puuttuu, lopputulema voi jäädä tussahdukseksi.
