Työkyvyn kallis hinta – Ekonomisti fundeeraa
Tiivistelmä
- Mielenterveyden häiriöiden hoito maksaa vuosittain noin 5 % Suomen bruttokansantuotteesta, ja ne ovat merkittävin syy työkyvyttömyyseläkkeisiin.
- Tutkimus osoittaa, että mielenterveyshäiriöiden hoito ja kuntoutus ovat usein puutteellisia, sillä viidennes ei käytä lainkaan lääkitystä ja 80 % jää ilman kuntoutuspsykoterapiaa.
- Sosioekonominen asema vaikuttaa hoidon saamiseen, sillä korkeammassa asemassa olevat saavat todennäköisemmin kuntoutuspsykoterapiaa, kun taas matalammassa asemassa olevat saavat pääasiassa lääkehoitoa.
- Ekonomisti pohtii, miksi näin merkittävään yhteiskunnalliseen ongelmaan ei ole kiinnitetty enemmän huomiota, ja korostaa terveydenhuollon ja työmarkkinoiden välisen suhteen tarkastelun tärkeyttä.
Tämä sisältö on tekoälyn tuottamaa. Anna siihen liittyvää palautetta Inderesin foorumilla.
Mielenterveyden häiriöt ovat yleisimpiä ihmisten toimintakykyä heikentäviä sairauksia. Lisäksi niiden hoidolla on kova hinta, vuosittain n. 5 % suhteessa Suomen bruttokansantuotteeseen. Hoitoakin on tarjolla, mutta ei samanarvoisesti kaikille.
Olin ennen joulua hyvän ystäväni Helena Leppäsen väitöstilaisuudessa Tampereella. Väitöskirja Socioeconomic factors and treatment of common mental disorders predisposing to disability pension oli psykiatrian alalta, ja aluksi ajattelin, että en ymmärrä siitä taloustieteilijänä juuri mitään. Aihe osoittautui kuitenkin julkisen sektorin menonäkökulmastakin niin mielenkiintoiseksi, että se ansaitsee oman fundeerauksen.
Ihan ensiksi minut yllätti mielenterveyden hoidon kallis hinta. Heti väitöstilaisuuden aluksi kävi ilmi, että vuosittain mielenterveyden häiriöiden hoitoon menee summa, joka vastaa 5 %:a bruttokansantuotteesta. Summa on valtava, eikä ihme, että mielenterveysongelmat ovat merkittävin syy myös työkyvyttömyyseläkkeen myöntämiseen. Kun ottaa vielä huomioon työkyvyttömyyden kustannukset yhteiskunnalle (negatiiviset vaikutukset työvoimaan, eläkekustannukset), luulisi, että motivaatio hoitoon ja palauttamiseksi takaisin työkykyiseksi on todella korkea. Väitöskirjasta käy ilmi, että näin ei ainakaan ollut vuosina 2010-2015. Sen aineisto on valtava; kaikki suomalaiset, joille myönnettiin ko. vuosina määräaikainen kuntoutustuki tai pysyvä työkyvyttömyyseläke, yhteensä 22501 ihmistä.
Tuloksetkin olivat hätkähdyttäviä, ja nostan niistä mieleeni jääneet kaksi seikkaa esiin. Ensinnäkin tutkimus osoitti, että yleisten mielenterveyshäiriöiden hoito ja kuntoutus jäävät usein vaillinaisiksi: aineistossa viidennes ei käyttänyt lainkaan mielenterveyslääkitystä ja n. 80 % jäi kokonaan vaille kuntoutuspsykoterapiaa. Tulokset ovat todella huolestuttavia, varsinkin kun tutkimuksessa vielä todetaan, että juurikin kuntoutusterapia, jonka piiriin pääsee selvä vähemmistö, oli yhteydessä työhön paluuseen kuntoutustuelta, kun taas mielialalääkitys ei ollut. Toiseksi tutkimuksesta näkyy mielenterveyden hoidossa piilevä eriarvioisuus. Siinä havaittiin, että sosioekonominen asema vaikuttaa siihen, mitä hoitoa saa. Korkea sosioekonominen asema on nimittäin yhteydessä kuntoutuspsykoterapian, eli sen ”tehokkaamman” hoitokeinon, saamiseen ja myös pidempiin terapioihin. Matalammassa sosioekonomisessa asemassa olevat saivat sen sijaan lähinnä lääkehoitoa.
Väitöstilaisuuden jälkeen ekonomisti minussa oli hyvin kärttyinen ja pohti esiin tuotuja epäkohtia. Miksi näin suureen yhteiskunnan ongelmaan ja hoitoketjuihin ei ole kiinnitetty enempää huomiota? Ja miksi keskitymme vain työmarkkinalla uuden työvoiman saatavuuteen, kun samaan aikaan työvoimalaiva vuotaa toisesta päästä ihmisten joutuessa työkyvyttömyyseläkkeelle? Tämä fundeeraus ei asioita ratko, mutta toivottavasti se haastaa miettimään terveydenhuollon ja työmarkkinan välistä suhdetta ja niiden epäkohtia.
Luetuimmat artikkelit
