Copyright © 2019. Inderes Oy. All rights reserved.

Velka on uusi musta?

Taistelu paikasta velkavuoren kuninkaana on kovaa

Ei vielä tarpeeksi – keskuspankkiirit patistelevat lisäelvytykseen

Elvytyshanat kunnolla auki, miksi(pä) ei?

Lausahdukset ovat otsikoita makrokatsauksistani viimeisten kuukausien ajalta. Täytyy myöntää, että vielä muutama vuosi sitten en olisi harkinnutkaan moisten kirjoittamista, sen verran mustan varjon velka on aina tuonut keskusteluun siitä puhuttaessa. Koronakriisi kuitenkin muutti kaiken.

Olen kasvanut työläisperheessä, jossa minut kasvatettiin säästäjäksi. Lapsena säästin Roope-sedän miljonääripossuun ja teinivuosien hurlumhei-vaiheen jälkeen aloin taas kuunnella vanhempieni viisaita sanoja ja ostin pienen yksiön sekä avasin säästötilin. Osakesäästämisen maailma puolestaan aukesi minulle kymmenisen vuotta sitten, kun aloitin työni Inderesillä. Joka tapauksessa opin sen, että henkilökohtaisessa taloudessa tilillä on oltava puskuria pahan päivän varalle ja velat täytyy maksaa aina takaisin. Velka on minulle jonkun muun rahaa ja vain (mahdollisimman lyhytaikaisessa) lainassa.

Lähde: Valtiokonttori

Me yksilöinä olemme kuolevaisia ja meillä tulot määrittävät sitä kautta myös velan ylärajaa, mutta valtio on ”ikuinen” ja vanhaa velkaa on tämän takia mahdollista maksaa ottamalla uutta velkaa päälle. Kysymys on lähinnä siitä, milloin velkasuhde nousee liian suureksi. Samaa kysymystä pohdittiin jo kesäkuussa Ylen A-Talkissa otsikolla Pitääkö valtionvelka maksaa takaisin? Ohjelmassa Aalto-yliopiston professori Vesa Puttonen toi mielestäni hyvin esiin velkaantumisen psykologisen taustan. Yksilön velkaantumisen takana nimittäin usein on itsekurin puute: yksilö velkaantuu, koska hänen tulonsa ja menonsa eivät ole tasapainossa. Julkisen velanoton taustalla Puttonen mainitsee ohjelmassa itsekkyyden, sillä nyt otettavan velan maksumiehiksi ja -naisiksi joutuvat tulevat sukupolvet. Edelleen yksilön velan vastaajana on yksilö itse. Julkinen velka puolestaan on kollektiivista, eli ei-kenellekään-korvamerkittyä, mikä tekee sen ottamisesta helpompaa. Eli julkinen velanotto on itsekästä, mutta kollektiivinen itsekkyys vähentää syntisäkkiä harteillamme.

Nykyisessä velkakeskustelussa huomio on käännetty etenkin julkisen velan kollektiivisuuteen, nimittäin kollektiiviseen vastuuseen ja kokemukseen samassa veneessä olemisesta. Ensinnäkin velkaa on otettava, koska muutoin suistuisimme syvään lamaan ja muitakin on autettava, mistä esimerkkinä on EU:n elvytysrahasto. Toiseksi yleisesti hyväksytty tosiasia on, että velkasuhde nousee, mutta se ei vaikuta haittaavan, koska näin tapahtuu lähes joka maailman kolkassa.

Mikäli kollektiivinen velanotto käännetään yksilötasolle, alkaa jo vähän hermostuttaa: Valtiokonttorin tilastojen mukaan Suomen valtionvelka oli syyskuun lopussa 21 692 euroa jokaista suomalaista kohden, ja pelkästään tänä vuonna velka kasvaa n. 3400 euroa/suomalainen. Helppoa ei ole meillä turkulaisillakaan. Syksyn arvioissa kaupungin 2020 alijäämä oli 60 miljoonaa euroa, eli vain yhdeltä vuodelta yli 300 euroa per turkulainen.

Onneksi tätä kollektiivista velkaa ei tarvitse ottaa omalle tilille. Samalla kuitenkin tiedostan, että jollain tavalla me sen takaisin maksamme, oli se sitten julkisten menojen kiristyksenä ja veronkorotuksina. Tai siis emme vain me maksa, vaan myös meidän lapsemme ja tulevat sukupolvet.

Poikkeuksellisina aikoina tarvitaan poikkeuksellisia toimia, mutta pieni penninvenyttäjä sisälläni miettii myös sitä kollektiivisen velan omaa osuutta ja toivoo, että velkakeskustelussa tuotaisiin esiin, 1) miten nykyistä elvytystä kohdistamalla voi rakentaa pohjaa talouskasvulle, ja 2) miten velat joskus maksetaan takaisin. Ratkaisu ensimmäiseen kohtaan olisi vastaus myös velkasuhteen taittamiseen, mutta se on jäänyt velkamiljardien jalkoihin ainakin julkisessa keskustelussa.


Marianne Palmu

Ekonomisti fundeeraa -juttusarja sisältää ajatuksenvirtaa talouden ilmiöistä.

Marianne Palmu