On pakko painaa pitkää päivää? Ekonomisti fundeeraa

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu työllä, mutta samaan aikaan työelämässä olevat haaveilevat lyhyemmästä työviikosta. Nurinkurinen tilanne horjuttaa perinteisiä ajatusmalleja.

Luin hiljattain Ylen artikkelin, joka koosti oivasti hyvinvointiyhteiskuntamme historian ja sen rakentumisen eri vaiheet. Siinä jo otsikossa tuotiin selvästi esiin se, että suomalainen hyvinvointiyhteiskuntamme on rakentunut työn päälle. Työ oli velvollisuus ja yhteiskunnallisen jäsenyyden ehto, artikkelissa mainitaan. Kokemukseni omien isovanhempien ja vanhempien kautta taas heijastelevat työn merkitystä: työ ei ole ollut vain tapa saada jokapäiväinen leipämme, vaan sotien jälkeen se oli jopa elinehto, myöhemmin tapa kuulua yhteisöön, yhteiskuntaan, ja tietynlainen ylpeydenaihe. Työn merkityksestä olen laajalti kirjoittanut Taloustieteen filosofia -artikkelissa.

Taloustieteellisessä keskustelussa työ määritellään usein sen määrän kautta: puhutaan työvoiman riittävyydestä ja työtuntien määrän laskusta, jotka molemmat ovat toden totta tärkeitä teemoja. Euroalueella työtuntien määrä on ollut laskussa läpi 2000-luvun koronapandemian aikaisia häiriöitä lukuun ottamatta. Suomessa puolestaan ongelmana on ollut kohonnut työttömyys. Jos sen keskustelun vierelle haluaa nostaa jotakin positiivista, niin työhön osallistuminen on kuitenkin kasvanut, kuten Suomen Pankin artikkelista käy ilmi. Tämä tarkoittaa sitä, että työvoiman määrä on lisääntynyt suhteessa työikäiseen väestöön, eli potentiaali työvoimassa on tietyllä tavalla kasvanut. Osa tästä potentiaalista on sitten siirtynyt työllisiksi ja osa jäänyt työttömiksi suhdanteiden mukaan.

Lähde: Suomen Pankki

Työelämän alisuoriutuja?

Olen monesti pohtinut ajatusta työstä omalla kohdallani, sillä teen nyt viidettä vuotta 80-prosenttista työaikaa. Mikäli työn määrä olisi tässäkin ainoana mittarina, myönnän että olisin työelämän alisuoriutuja. Mutta mikäli mittarina on työn tehokkuus, niin koen tilanteen olevan tyystin toisenlainen. Itse asiassa aivotutkijatkin ovat sitä mieltä, että tehokkaat kahdeksantuntiset työpäivät ovat ajatustyöläiselle utopiaa. Asiaa on tuonut ansiokkaasti esiin mm. Mona Moisala haastatteluissaan ja podcast-vierailuissaan. Moisala tuo myös esiin työajan toissijaista merkitystä tietotyöläisen työssä ja kysyy, voisiko työajan lyhentäminen jopa lisätä työn tehokkuutta. Ainakin oma kokemukseni on, että pystyn lyhyemmällä työajalla keskittymään paremmin, kun käytän hyväksi omia vahvuuksiani, kuten aikaisen aamun hiljaisia ”supertunteja”. Niiden aikana on hiljaista kaupungin vasta heräillessä, mieli on kirkkaimmillaan ja saan aikaan paljon. Toki kokemukset optimaalisesta tavasta tehdä töitä ovat yksilöllisiä: kaikki eivät luonnollisestikaan ole aamuvirkkuja, ja keskittymisaikakin vaihtelee tekijöiden välillä.

Lyhyemmän työviikon tavoittelu ja samanaikainen työnteon korkea arvostus tai siitä saatava arvonlisä eivät edelleenkään ole toisiaan poissulkevia asioita. Itse asiassa lienee jopa odotettavissa, että työtuntien määrä luonnollisesti laskee, mikäli tekoäly tekee tehtävänsä myös työelämässä ja ottaa osan tietotyöläisen rutiinihommista hoitaakseen. Siksi ei ole tuijottaminen pelkästään tehtyjen tuntien määrää, vaan siitä saatavaa arvonlisää. Hyvinvointikin voi siinä sivussa kasvaa.

Ekonomisti fundeeraa -juttusarja sisältää ajatuksenvirtaa talouden ilmiöistä. Artikkelin otsikkoinnoittajana JVG ja Kake Randelin.